torstai 7. huhtikuuta 2016

Pikainen tilapäivitys

Perääni on kyselty ja heti ensi alkuun voin lohduttaa kaikkia sillä, että en ole kuollut tai muutenkaan laitokseen joutunut, minulta vain näemmä loppui into pitää blogia. Mutta voisi kai tätä vielä joskus yrittää päivittää, ehkäpä, katsoo nyt miltä tuntuu.


En kuitenkaan voi sanoa, että täällä menisi mitenkään hyvin. Olen jatkuvasti alakuloinen, lopen uupunut, en jaksa huolehtia enää normaalista elämästä enkä koe elämässäni mitään mielekkyyttä. Energia riittää jotenkuten työstä ja Pampulasta huolehtimiseen, kaikki loppu on kaaosta. Akvaariokin on jatkuvasti huonossa jamassa, en tiedä mikä hitto siinäkin on, vaikka olen vaikka mitä taikatemppuja yrittänyt… Koti on ihan suoraan sanottuna todella pahassa jamassa, on likaa, sotkua ja kaaosta ja paikoin vaikeaa liikkua. Minä en vain kerta kaikkiaan JAKSA enää siivota. Kaikki vähä energia menee töihin (että saisi rahaa) ja koiraan (joka on rakas) ja niiden jälkeen ei sitten enää muuhun kykenekään. Samalla olen myös lakannut huolehtimasta itsestäni, olen alkoholisoitunut, en syö kunnolla, en laittaudu, en mitään. Olen yksin, en jaksa nähdä ketään, päivät ovat kaikki samanlaista harmaata ja merkityksetöntä massaa enkä näe ulospääsyä tästä. Olen luovuttanut. Voisinpa vain haihtua ja unohtua pois.

maanantai 31. elokuuta 2015

The joys of life

Ai blogi? Joo, ei ole tullut kirjoteltua. En ole ylipäänsä tehnyt juuri yhtään mitään. Mutta tehdään siitäkin vähästä yhteenveto:

- Tili on n. 70 euroa miinuksella

- En tiedä selviänkö enää ensi kuusta, en ole uskaltanut edes laskea tuloja ja menoja. Sittenhän se selviää kun saa kaikki rahat ensi viikkoon mennessä

- Pampulalla ja kaloilla on kaikki, mitä tarvitsevat, minulla ei niinkään

-Kaikki loppuu aina pahimpaan mahdolliseen aikaan, kuten wc:n puhdistusaine, rajauskynä, patterit, shampoo, hammastahna, folio... Kun ei ole rahaa edes ruokaan, ei tuollaisia luksustuotteita voi oikein mitenkään ostaa. Tai, no, voi kun vinguttaa luottokorttia ja syventää velka-ahdinkoaan

- Nyt ei saa tulla YHTÄÄN yllättävää menoa, muuten homma kaatuu käsiin lopullisesti. Veikkaan, että yllättäviä menoja tulee

- Olen alkoholisoitunut kaiken tämän keskellä lopullisesti

- Näen hirveitä painajaisia joka yö ja olen aina väsynyt

- Ihokin kukkii kuin aknen aikaan. Tai ehkä sain taas aknen, mutta oli miten oli, kasvoni näyttävät järkyttäviltä, mikä ei varsinaisesti kohota mielialaa

- Olen tavannut mukavan miehen, joka varmasti mielellään ryhtyisi kumppanikseni ja on vielä koiraihminen. Harmi vain, että makuuhuoneessa mikään ei sitten toimikaan. Kun tässä ei kosijoita turhan paljon ole, minun pitää valita joko edelleen jatkuva yksinäisyys tai jälleen suhde huonolla seksillä. Molemmat tuntuvat yhtäläisen paskoilta ratkaisuilta

- Pampula sai hiljattain lohen nahkaa (hänen Herkkuaan) syödäkseen ja yöllä oksensi kaiken ulos. En tällä kertaa herännyt tytön purlaamiseen, joten Pampula ehti sotkea ihan kunnolla. Kun viimein heräsin aamuyöllä vessaan, huomasin karmean kasan oksennusta peitolla, mikä ei ollut mitenkään iloinen yllätys. Kun kierähdin, osuin patjalla olevaan oksennuskasaan. Kaikki petivaatteet piti repiä sängystä ja nyt toivon, että saisin lohen hajun pois niistä. Tähän mennessä en ole saanut, mikä itkettää varsinkin petauspatjan suojuksen suhteen. Pitäisi ostaa kunnon myrkyt pyykkiä varten, mutta sitä rahaa ei ole edelleenkään. Saattaa siis olla, että pilalle menivät siis peitto, suloinen pussilakanani ja petauspatjan suojus, mahdollisesti myös helmalakana. Tahratkaan eivät niin haittaisi, mutta koko yön petivaatteisiin imeytynyt lohen ja sappinesteiden haju on kuvottava. Koska olihan elämäni aivan liian auvoista ja onnellista muutenkin...

- Huikean alkon kulutuksen myötä olen lihonut varmaan 5-10 kiloa mikä sekään ei nosta fiiliksiäni

- Akvaarion sähkövika on tappanut yhden kaloistani

- En tiedä miten jaksan taas yhden kuukauden nollabudjetilla

- Hyvää on vaikkapa se, että kirjoitin 5 kirjettä viikonloppuna, tosin viimeisen melkoisen pöhnäisessä kunnossa... Toivottavasti kirjoitin ihan mukavia asioita jos vaikka käsialani olikin mielenkiintoinen

- Lasketaan hyväksi myös se, että minulla on nyt uusi puhelin osamaksulla. Talous kiittää, mutta pakko olisi olla toimiva puhelin ja nyt on. Toivottavasti on vielä monta vuotta...


Kaiken kaikkiaan olen melkoisen valmis luovuttamaan kun mikään ei onnistu. Mutta tuota samaa olen narissut niin kauan kuin tätä blogia olen pitänyt, eli sama paska meno ja sinnittely turhan takia tulee siis jatkumaan tuttuun tapaan... Sellaista. Syön nyt kaksi kanan rintafilettä sellaisenaan (paistettuja, vähän suolaa päällä) ja yritän pärjätä niillä aamupalaan asti. Jos olisi varaa, huuhtoisin kanat alas mäyräkoirallisella olutta, sitten voisi ehkä hetkeksi turruttaa tämän pahan olon. Mutta meneehän tämä näinkin. Jatkakaa elämäänne, hyvät lukijat, minä taas palailen asiaan viimeistään ensi kuun loppuun mennessä.

sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Oi auvoa

Olen väsynyt. Työt eivät tosin uuvuta kun niitä on ollut aivan liian vähän toimeentulon kannalta, mutta minkäs teet. Pidän huolen Pampulasta, akvaariosta, kodista, taloudesta ja nyt myös usein perheestä kun äiti on alkanut sairastella paljon (ihan ensiaputapauksia on ollut) ja ainoana lapsena minut hälytetään aina apuun. Toki ymmärrän, että jos isä on töissä, on minun mentävä avuksi, sillä isä tarvitsee kipeästi kaikki työtunnit mitkä vain voi saada kun hänelläkin on ollut vähän töitä. Mutta olen joutunut jopa kummitytön synttäreiltä etuajassa lähtemään (ja sitten oli vielä väärä hälytys) apuun ja se alkaa uuvuttaa. Kuka pitäisi huolta minusta? ...ai niin, ei kukaan! Mutta minä pidän aina huolen kaikesta ja kaikista.

Tilillä on alle 10e ja luottokorttivelka on nyt niin iso, etten siitä tule enää ensi kuussa selviämään. Talous olisi vielä jotenkin voinut pysyä kasassa, mutta sitten Pampula alkoi haukkua ollessaan yksin kotona ja sain tulikivenkatkuisia valituksia aiheesta... >_< Ei auttanut kuin hankkia Pampulalle Adaptilin feromonipanta ja –haihdutin, serotoniinin tuottoa stimuloivaa tököttiä juomaveteen ja sitruunapanta ja tämä paketti maksoi lähes 200e. Mutta kalliimpaa olisi menettää koti kun sitten ei pääsisi enää mihinkään asumaan... En tiedä mitä ihmettä teen ensi kuussa kun luottokorttilasku pitää maksaa, en voi mitenkään selvitä siitä! Olen karsinut omat ruokakuluni minimiin ja syön vain kahdesti päivässä. Aina on nälkä ja paha olla, mutta kun ei voi enää mitään ostaa niin minkäs teet. Koti on pakko säilyttää ja Pampula hiljentää, joten näillä mennään.

Puhelinkin on ihan hajalla. Sammuu itsestään, WhatsApp toimii jos toimii, välillä ei voi kirjoittaa mitään kun puhelin tunkee omaa tekstiään sekaan, kerran piti etsiä pup-koodi kun puhelin sekosi ja ei antanut kirjoittaa pin-koodia (mutta kirjoitti omiaan JA painoi ”ok”)... Vaan mitenkäs tässä rahaksi muuttuisi, en minä nyt mitenkään voi uutta puhelintakaan ostaa. Kivaa, että koskaan ei enää tiedä toimiiko puhelin vai ei! Kukapa nyt puhelinta mihinkään tarvitsisi... Kerran kävi jopa niin, että puhelin sammui omia aikojaan yöllä, eli ei herättänyt aamulla. Eihän siinä, töissä oleminen ajallaan on näemmä yliarvostettua.

Koti on kaaos. Keittiö on helvetti. Joka taso on täynnä astioita ja ryönää ja haju on sen mukainen. Lattioilla kirmaa pölypalleroita kilpaa koiran kanssa ja lattia on myös täynnä kaikenlaisia roiskejälkiä. Siellä täällä on epämääräisiä kasoja, yhdessä on ainakin käytettyjä vaatteita, puhdasta pyykkiä, Vilman viltti ja sitten vielä jotain muuta, mikä pitäisi kaivaa esiin. Kasoja on paljon ja ne alkavat levitä ympäri asuntoa. Jossain vaiheessa varmaan koko lattiapinta-ala on ryönässä. Mutta kun ei vaan enää pysty yhtään enempään.

En pysty enää huolehtimaan kunnolla edes Pampulasta, vaan olen joutunut karsimaan tytön lenkitystä. Akvaario sentään pyörii itsekseen ja vaatii huomiota vain joka toinen viikko, Luojalle kiitos siitä! Itsestäni karsin aivan ensimmäiseksi ja sen kyllä näkee... Toivottavasti vain hautautuisin tähän kaikkeen roskaan, paskaan ja tuskaan ja joku parempi ihminen ottaisi Pampulan ja akvaarion ja antaisi näille kunnon elämän. Sillä minä en pysty enää mihinkään.

maanantai 1. kesäkuuta 2015

Meinasin jo olla onnellinen...

...mutta huh huh, "onneksi" moinen outo tunne älysi hävitä suhteellisen pian! Kävi nimittäin niin, että tapasin netissä miehen, jolla on sellaisia piirteitä, joita en koskaan vielä kessään ole tavannut ja olin jo niiiiin hullaantunut...! Vaan sittenpä kävi ilmi, että hän on naimisissa työnsä kanssa ja kuvioihin kuuluu 4-vuotias tenava... Minähän en enää ikinä äitipuoleksi ryhdy, kertakokeilu riitti vakuuttamaan minut siitä, etten TODELLAKAAN muitten tenavia kasvata enkä niiden kanssa elä. Ja töiden parissa 24/7 eikä vapaa-aikaa, no mihinkäs minä muka sitten mahtuisin...?! Huoh... Takaisin lähtöruutuun. Parempi olla yksin kuin päätyä yksinäiseen parisuhteeseen, mutta kyllähän se aina kirpaisee. Ehdin jo toivoa, ihastua, tuntea... Treffit ovat kai edelleen perjantaina, mutta eipähän tarvitse jännittää kun ei ole enää mitään väliä. Sielua riipii tämä yksinäisyys, joskaan asioiden persilleen meno ei yllätä niin yhtään... Toivon niin HIRVEÄSTI, että voisin päästä tästä rakkauden kaipuusta, sillä kun se on ollut täyttymättä jo niin pitkään, se kirvelee sielussa pahemmin kuin suolahappo avohaavassa...!!! Mutta ei tämä kärsimys lopu, ei niin koskaan...

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Mamius

Tänään on äitienpäivä ja ajattelin kirjoittaa vähän äitiydestä. Minulla on äiti ja vanhempieni koirat Neiti Valkoinen ja Neiti Musta ovat äitejä (Neiti Valkoinen on peräti isoisoäiti <3), mutta nyt käsittelen omaa äitiyttäni, tai sanotaanko mamiuttani

Olen aina tiennyt, että minulla on hoivavietti ja että haluan olla äiti, en vain ihmislapselle. En ole vielä yhtään ainokaista kertaa koko elämäni aikana ajatellut, että haluaisin oman lapsen ja alkaahan tuo ikäkin olla jo sillä mallilla, että kohta ei tarvitse enää edes miettiä koko asiaa. Mutta oma koira on AINA ollut tärkeä asia minulle ja omilleni muutettuani olen odottanut miestä,  jonka kanssa koiran hankkisin. Ja tosiaan, ajattelin aina, etten mitenkään pystyisi pitämään huolta koirasta ilman apua, siksi halusin miehen kaveriksi vanhemmuutta jakamaan. 

Escon kanssa olimme 5 vuotta ja hän oli aina koiran hankkimista vastaan kunnes lopulta vittuunnuin odottamaan hänen hyväksyntäänsä ja löysin Pampulan. En kadu Pampulaa hetkeäkään, en toivo, että olisi odottanut pidempään tai ylipäänsä mitään. Uskon vakaasti, että Pampula oli tarkoitettu minulle ja minä Pampulalle. Pampula oli kauan odotettu, kaivattu ja haluttu rakkauslapsi minulle ja Pampulan kanssa oleminen tuntui alusta asti hyvältä ja luontevalta. Koirakokemus auttoi paljon ja pääsinkin heti tutustumaan Pampulaan sen sijaan, että olisin joutunut miettimään miten koiran kanssa ylipäänsä ollaan. En voi sanoa, että koin heti valtaisan ja ylitsevuotavan rakkauden, mutta minulla oli jo ennen Pampulan näkemistä voimakas tunne siitä, että tulisin olemaan hänen kanssaan niin kauan kunnes jommastakummasta aika jättäisi. Ja Pampulaan oli helppo rakastua...! Pikkuinen oli hirveän arka jo tullessaan ja hän turvasi voimakkaasti minuun kun huomasi saavansa minulta kosketusta, rakkautta ja turvaa ja minä olin enemmän kuin onnellinen kun saatoin toiselle näitä asioita tarjota. Aikaisemmat koirani olivat perheeni kanssa hankittuja ja luonteeltaan itsenäisiä kun nyt olin ottanut koiran "itse" ja tämä yksilö vielä kaipasi hirveästi tukea. Tilanne oli ihan unelmieni täyttymys ja omistauduin Pampulalle viikon ajan joka ainoalla solullani ja sieluni rippeellä ja loimme heti äärettömän tiiviin suhteen. (jos joku miettii miksi vain viikon, käyköön hän lukemassa blogitekstejä ajalta 10/2013

Tuo suhde on pysynyt ja jalostunut tämän n. puolentoista vuoden aikana, jonka olemme yhdessä viettäneet enkä pysty kuvittelemaan elämää ilman Pampulaa. Esco ei koskaan pitänyt Pampulasta ja teki sen kyllä selväksi ja eron tullessa ei tarvinnut edes kysyä kumpi ottaisi koiran. Olin itse aina Pampulan tukena ja suojana Escoa vastaan ja tämä aiheutti jopa riitoja. En kadu Pampulan puolustamista sitten YHTÄÄN, minun lastani ei perkele kiusaa KUKAAN, oli vaikka sitten kumppani. En koe olevani leijona-emo vaan karhu-emo ja se kuulemma näkyy. Kaikki tietävät, että emokarhu pyrkii viemään pentunsa pois uhkaavista tilanteista, mutta jos se ei ole mahdollista, emokarhu hyökkää täysipainoisesti ja pitää huolen, että uhkaava asia ei liiku enää hyökkäyksen jälkeen. Leijona-emo tuntuu minusta liian kesyltä vertaukselta ja vaikka pelkäänkin edelleen karhuja, samaistun silti enemmän karhuihin ja varsinkin emoihin. Olen valmis katkaisemaan suhteet keneen tahansa jos koen Pampulan hyvinvoinnin vaativan sitä ja tätä asiaa ei koskaan kannata kokeilla ellei halua saada karhuemon raivoa osakseen. 

Pampulassa on erikoista hänen huomattava arkuutensa ja säikkyvyytensä, en tiedä mitä hän koki ennen luokseni tulemista (Pampula oli lähes 7 kk tullessaan) vai onko hän sellainen muuten vain luonteeltaan, mutta nämä piirteet tuovat omat haasteensa Pampulan kanssa olemiseen. Pampula pelkää ihan mitä tahansa, vaikka lattialla olevaa kenkää, ja tämä vaatii ihan äärettömän pitkän pinnan ja ymmärrystä. Olen huonohermoinen ja äkkipikainen, mutta olen yllätyksekseni huomannut olevani huomattavan pitkämielinen Pampulan kanssa. Kai se on jotain äitiyteen liittyvää hässäkkää. Pampula tarvitsee myös ihan hirveän paljon minua ja tukeutuu minuun monissa pelottavissa tilanteissa ja tämä on mielestäni äärettömän suloista. Tämä kuitenkin tarkoittaa myös sitä, että Pampulalla on aina oltava lämminhenkinen ja luotettava ihminen lähellään, eli jos jätän Pampulan hoitoon tms., on hoitajan oltava yhtä lämminhenkinen ja äidillinen kuin minäkin olen. Tämä aiheuttaa paineita kumppanin valintaan, sillä miehen on ehdottomasti kohdeltava Pampulaa lämpimästi ja empaattisesti ja moni mies tuskin jaksaa olla niin läsnä koiralle. Loganin eduksi on sanottava, että niin paska kuin hän minua kohtaan olikin, oli hän aivan loistava isä Pampulalle. Hän piti Pampulaa hyvänä, käytti mielellään tyttöä pisulla, leikki tytön kanssa ja muutenkin kohteli Pampulaa kuin omia lapsiaan. Sellaisen isän haluaisin vielä Pampulalle...! Mutta pystyn kyllä pitämään huolen Pampulasta yksinkin, mikä on ollut todella voimaannuttava ja mahtava asia minulle. ^_^ 

Laitan rahat aina ensisijaisesti Pampulan hyvinvointiin ja vaikka maailma kaatuu päälle, pidän huolen Pampulan perustarpeista. Loppujen lopuksi minä en pelastanut Pampulaa, vaan Pampula pelasti minut -niin kliseistä kuin se onkin. Pampula tuli elämääni juuri ennen elämäni kauheimpia koettelemuksia ja piti minut elämän syrjässä kiinni joka ainoa päivä. Ilman Pampulaa en olisi noussut enää ylös sängystä. Ilman Pampulaa minun ei olisi tarvinnut välittää enää mistään. Ilman Pampulaa en olisi kokenut Rakkautta. Tuo pieni hassu otus olisi eittämättä erityislapsi jos olisi ihminen, mutta mitä sitten. Pampula on vaativa ja vaatii hyvin paljon erityistoimenpiteitä luonteensa puolesta joka päivä, mutta minä rakastan pikkuistani koko sydämeni pohjasta näistä asioista "huolimatta". Minäkin olen vähän erikoistapaus omasta puolestani ja koen, että omat vaikeuteni auttavat minua suhtautumaan rakkaudella ja armollisuudella Pampulan erikoisuuksiin. En voi sanoa, ettenkö toisinaan menettäisi hermojani ja toivoisi, että Pampula olisi normaali koira, mutta uskaltaisin ajatella, että ihmislastenkin vanhemmat hermostuvat joskus lapsiinsa. Rakkaus ei kuitenkaan katoa koskaan ja kun saan pienen tuhisevan karvakerän vatsaani vasten joka ilta, en voi kuin kiittää Jumalaa tuosta aivan upeasta Lahjasta! Kun petaan petiä, Pampula tulee usein hyppimään minua vasten ja yrittää suorastaan kiivetä syliini. Kun käyn pisulla, saattaa Pampula tunkea itsensä oven raosta vessaan ja otan hänet syliini, missä hän lähes torkkuu. Kun herään, Pampula tulee heti toivottamaan hyvää huomenta suukoin ja pidämme aina pienen paijaushetken. Kun tulen kotiin, Pampula on ratketa riemusta ja hän riehuu ympärilläni lähes pakahtuen onnesta. Kun tunnen, että olen seota, että olen psykoosin partaalla, kosketan Pampulaa tai otan hänet syliini ja olen taas tässä hetkessä, tässä maailmassa ja voin tuntea hyvää.

Jumala, kiitos kun annoit minulle Pampulan! Kiitos kun saan olla viimein mami! Kiitos kun saan rakastaa ja olla rakastettu! Kiitos kun annoit juuri Pampulan tulla minun elämääni ja minun tulla Pampulan elämään! Rukoilen, että Pampula saisi elää vanhaksi kanssani ja että yhteiset vuotemme olisivat edelleen onnellisia ja rakkauden täyteisiä. <3

torstai 30. huhtikuuta 2015

Olihan mulla tosiaan tämä blogikin...

Pahoitteluni, ei ole napannut kirjoittaa tänne. Tosin moni muukaan asia ei liiemmin ole nyt innostanut ja taidan olla taas "piilomasentunut". Se ei toki yllätä, elämäni ei kovinkaan kummoista ole.

Töissä olen käynyt ja käyn kesän yli. Se on sitä fyysistä ulkotyötä, toivottaan siis ettei ihan kamalan helteinen kesä tule.

Pampula täytti tässä kuussa 2, Neiti Valkoinen 12 ja Neiti Musta 11 vuotta. Siis jotain iloistakin tässä kuussa! Mummokoirat ovat kyllä saavuttaneet kunnioitettavan iän...! On ollut myös mukava huomata, että he ovat hyvässä kunnossa, iloisia ja pirteitä, toivottavasti tällä linjalla mennään vielä pitkään. <3

En onnistunut saamaan oppisopimuspaikkaa kiinnostavalta alalta. Koska taloudellisesti olisi täysi katastrofi lähteä kolmeksi vuodeksi koulun penkille, jää tämäkin haave toteutumatta. 

Olen alistunut siihen, että jään asumaan tähän asuntoon ja yritän aktiivisesti unohtaa haaveeni jostain muusta kodista. Kyllähän tämä vielä menisi, mutta sijainti on mitä on... No, tämmöistä tämä. Päätöksen kunniaksi tilasin tänne sälekaihtimet kun eivät nuo normiverhot paljoa aurinkoa pidättele. Ikkunat kun ovat vielä etelään, niin kuumahan täällä tulee jo tässä vaiheessa vuotta saati sitten kesällä. Akvaario kiittää kun aurinko ei enää paista suoraan siihen ja Pampulakin on varmasti tyytyväinen kun voi pian makoilla sängyssä paahtumatta karrelle.

Istun täällä yksikseni lakki päässä. Kohta voisi korkata kuohuviinin, joskin ensin käymme Pampulan kanssa lenkillä. Loppuilta voisi olla koneen ääressä istumista kun ei tässä oikein muutakaan ole. Hauskempaa vappua lukijoille!

tiistai 31. maaliskuuta 2015

Tätäkö tämä sitten on?

Hyvää: On työtä
Huonoa: Työ on jälleen fyysisesti raskasta ulkotyötä ja nyt vielä ihan helvetin karmeassa säässä. Kävin lukion ja ammattikorkeakoulun ja en silti kelpaa mihinkään muuhun työhön kuin kantamaan raskaita taakkoja kurassa rännä/veden sataessa kahtasataa päin naamaa tuulen ansiosta. Mitä minä oikeasti tein näin väärin elämässäni?!?! :'( Minä en tiedä enää miten pitkään jaksan tätä...

Hyvää: Sain lyhennettyä luottokorttivelkaa
Huonoa: Luottokorttivelkaa on edelleenkin aivan liikaa ja kasvatin sitä "turhalla" hankinnalla Pampulalle.

Hyvää: Pampula
Huonoa: Pampula on "erityislapsi" ja se näkyy arjessamme. Pampula voi pelätä esimerkiksi lattialla olevaa sanomalehteä niin kuollakseen, että ei voi mennä sitä lähellekään. Ruokaa ei välttämättä huolita moneen päivään. Lenkeillä huudetaan muille koirille kuin heikkopäinen. Nämä ovat vain ihan muutamia ja lieviä esimerkkejä. Älkää käsittäkö väärin, rakastan Pampulaa koko sydämestäni. Mutta kai sitä joskus saa olla väsynyt...? Pampulalla on huomattavan paljon erityistarpeita ja vaikka kuinka yritän, en aina jaksa olla hänen tukenaan energisenä ja iloisena. Tunnen hirveää syyllisyyttä tästä ja itkin tänään metsässä kun olin taas liian tiukka Pampulalle. Mutta kun EI JAKSA tätäkään ihan 24/7... :(

Hyvää: Löysin kiinnostavan koulutusalan, jolle voisi jopa työllistyä
Huonoa: Minun ei ole taloudellisesti mitenkään kannattavaa istua jälleen kolmea vuotta koulun penkillä ja ellen löydä oppisopimuskoulutuspaikkaa, jää koulutus vain haaveeksi. Ja jo kaksi paikkaa on kieltäytynyt ottamasta minua. Ei näytä hyvältä.

Hyvää: Minulle olisi tarjolla oppisopimuspaikka toisella alalla
Huonoa: Ala on edelleen se raskas ulkotyö ja jos kouluttautuisin, lisääntyisi vastuu ihan hiton paljon ja minä en nimenomaan halua tehdä vastuullista ja vaarallista työtä. Ja sitten sitä vasta pitäisikin olla ulkotöissä... Jumala, MIKSI?!?!

Hyvää: Sain tänään siivottua
Huonoa: Olisi pitänyt siivota varmaan jo viime kuussa, oli sen verran paskaista. Mutta kun ei vaan jaksa enää tätä arkea ei niin mitenkään. Ja kun tänään siivosi, ei tänäänKÄÄN ehtinyt kirjoittaa kirjettä, eli tehdä edes jotain mukavaa ihan vain itselleen.

Hyvää: Olen pystynyt edes joskus kontrolloimaan alkon kulutusta
Huonoa: Tuo kontrollointi on ihan helvetillisen vaikeaa ja diagnosoin itselleni fyysisen riippuvuuden alkosta. IHAN HELVETIN LOISTAVA, TÄMÄHÄN SE VIELÄ PUUTTUIKIN! Nyt jokainen arkipäivä on rajua taistelua juopottelua vastaan ja se vie ihan järkyttävästi voimia. Koska kyllähän tämä elämä olikin ihan liian helppoa tähän mennessä.

En tiedä, elämä ei vain mitenkään muutu paremmaksi vaikka kuinka yritän. Ja tiedän etten edes yritä tarpeeksi, mutta mistä saada voimia parempiin ponnisteluihin? Pelkkä perusarki vie voimat ja saa niin väsyneeksi, että sitä vain varoittamatta putoaa syvään ja sielua syövään epätoivoon ja itku tulee. En minä tällaista elämää halunnut! Yritin elää "oikein", mutta mikään ei onnistunut! Miten kaikilla muilla voi olla niin täydellistä, miten kaikki muut onnistuivat elämässä, mutta minä räpiköin joka ainoassa asiassa? Ja kauhein oivallus on ollut se, että ei ole mitään takeita, että tämä muuttuisi koskaan paremmaksi. Takatalvenkin jälkeen tulee kevät, mutta elämä ei ole yhtä ennustettavissa kuin vuodenajat. Tai ainakaan minun elämäni. Se, että tähän risupaskakasaan paistaisi joskus aurinko, on niin henkien hommaa, että taitaa olla parasta vaan varautua jääkauteen. Ei vaan jaksaisi enää toivoa parempaa kun se ei koskaan koita ja toisaalta taas on melkoisen mahdotonta olla onnellinen elämäänsä näin...

lauantai 14. maaliskuuta 2015

Helvetin huonoa ja taivaallisen hyvää

Edellisen postauksen jälkeen laitoin toimeentulohakemuksen vetämään sossuun. Kaksi viikkoa piti odottaa hylsypäätöstä ja nyt tilanne vasta perseestä onkin. Peruste hakemuksen hylkäämiseen oli sellainen, joka ei kyllä ennen ole ollut este tuen saamiselle, mutta nyt näemmä on ja koska asialle ei juurikaan mitään voi, en tule käytännössä enää ikinä saamaan toimeentulotukea. On se kiva, että nyt päättivät tuon asian olevan ongelma, niin se mieli muuttuu. 

Sanonko mitä luottokorttivelalle kuuluu...? Kohta on höylätty luottokortti tappiin asti ja sitten vasta kurjaa onkin. Mutta en jaksa enää välittää asiasta, olen nyt ihan loppu. Kävin eilen kaupungilla ostamassa hammastahnaa ja leipää ja samalta reissulta mukaan tarttui lämpörullapakkaus, jotain tököttiä hiuksiin rullien ajaksi, taulu ja tyllihame. Minulla on aina näitä "repsahduksia" kun talous on tarpeeksi pitkään ollut katastrofaalisen kuralla ja ei vaan yksinkertaisesti jaksa enää pihistellä joka saatanan asiassa. Nyt tässä istun rullat päässä kun halusin kokeilla miten nämä toimivat, onpahan illalla sitten ainakin vähän erilaisempi tukka vaikka rahat loppu ovatkin ja velkaa on enemmän kuin pystyy pois maksamaan. Kun sossu ei auttanut, ei tässä ole enää paljoa mitään tehtävissä ja nyt sitten vajotaan hiljalleen mustiin vesiin ja luottotietojen menettämiseen...

Eilen saattoi vituttaa sen verran tuo sossun päätös, että tempaisin kunnon rännin. Tosin vasta sitten kun Pampula oli ulkoilutettu ja leikitetty, asiat tärkeysjärjestykseen. En jaksanut suorittaa mitään iltapesuja, enkä niihin olisi varmaan enää kyennytkään, joten tänä aamuna olin melkoisen hehkeä näky. Saatoin myös haista kun eilinen ruoka sisälsi runsaasti valkosipulia enkä tosiaan hampaita illalla harjannut. Olin kyllä kunnon spurgu ja ihmisperse ja mietin miten sitä onkin tämmöiseksi ihmiskunnan pohjasakaksi vajonnut, kun Pampula käveli päälleni, nuuskutteli naamaani rintakehälläni seisten ja antoi lopuksi hurjan määrän koirapusuja ja vallan innostui kun annoin suukkoja takaisin ja aloin paijata häntä. Siinä meni morkkis, tuska ja paska hetkeksi pois kun tästä maailmasta löytyi elävä olento, joka rakasti minua niin täydellisesti huonoudestani huolimatta...! Pienen koiran rakkaus parantaa minut aina uudestaan ja olen niin siunattu, kun minulla tuollainen maailman ihanin terapiakoira on. <3 Kävimme pitkällä aamulenkillä lievästä pahoinvoinnistani huolimatta ja olen paaponut Pampulaa oikein urakalla, mikä on tehnyt tyttöseni suorastaan hymyileväksi. On äärettömän upeaa olla, jos nyt ei äiti, niin edes mami, rakastan rakastaa ja hoivata Pampulaa ja rakastan saamaani pyyteetöntä rakkautta. Me olemme hyvä tiimi Pampulan kanssa ja vaikka tämmöinen spurgu olenkin, on Pampulalla silti hyvä elämä. ^_^ 

Nyt kun katastrofi on arkipäivää taloudessa, olen saanut apua läheisiltäni. Yksi ystävä laittoi minulle kuvan kirpparille menevistä tavaroistaan ja sain valita niistä mitä halusin itselleni pelkkien postikulujen hinnalla! ^_^ Nyt minulla on siisti hame, siisti mekko, helmalakana, yöpuku (minulle ihan oikeasti luksusta) ja rannekoru. Siistit vaatteet ovat erittäin hyvä asia jos vaikka työhaastatteluun tms. joskus pääsee ja kyllähän arjessa saa myös luksusta olla. <3 Samainen ystävä muisti minua aivan upeille korvakoruilla synttärieni kunniaksi ja sainpa myös kestotilauksen postimerkkeihin...!!! Minulla menee ihan hirveästi rahaa merkkeihin ja nyt säästän ison summan + merkit tulevat vielä kotiin asti, voiko tuon täydellisempää ollakaan...?! ^_^ Toinen ystävä muisti lahjakortilla synttärien kunniaksi ja sitä ennen hän lahjoitti minulle saamansa lahjakortin, jossa oli vielä rahaa jäljellä. Ja mitäs sillä rahalla saikaan:




Siis katsokaa mikä määrä ruokaa ja hygieniatarvikkeita!!! Olen vieläkin tippa linssissä kun ystävä auttoi minua ja vieläpä niin isolla summalla rahaa! Loput n. 25 e lahjakortista käytin tankkaamiseen (minulla on nyt äidin auto käytössä), joten kyllä nyt kelpaa. ^_^ Pakastin on vieläkin ihanan täynnä ja kaloilla ja Pampulallakin on nyt kaikkea tarvittavaa. Pampulahan syö koiranruokien ohella myös hyvin paljon jauhelihaa riisillä, siksi tuli hamstrattua lihaa, että tytöllä on varmasti ruoka turvattu. En voi olla kuin äärettömän täynnä kiitollisuutta näistä kahdesta ystävästä, jotka ovat auttaneet minua eteenpäin ja tehneet elämästäni huomattavasti mukavampaa! Minulla on nyt ruokaa ja vaatteita, Pampulalla on ruokaa ja kalasilla on vedenparannusainetta (toki myös ruokaa, Esco oli juuri ostanut ison törpöllisen hiutaleita kaloille). Toki pulaa on vaikka mistä, mutta peruselämisemme on turvattu ja en voi mitenkään osoittaa tarpeeksi kiitollisuuttani näille ihanille ihmisille... <3 <3 <3

Se kummallinen kuva toissapostauksessa oli muuten ihan perinteinen itsetuhosta otettu kuva, olin leikannut otsani auki ja vertahan sieltä sitten vuoti. Viimeisiä jälkiä parantelen edelleen, ehkä ne vielä siitä. Onneksi on otsatukka.

Olen taas fyysisesti raskaissa töissä kun muutakaan hommaa ei ole. Olen kiitollinen siitä, että sain taas hommia kun taloustilanne on mikä on, mutta on tuo työ vaan niin uuvuttavaa... Nyt olisi kaksi kuukautta jaksettava ainakin alkuun, katsoo sitten mitä keksii. Onneksi työt ovat edes samassa kaupungissa.

Siinäpä tätä taas oli. Pyykkikone on pyörinyt, joten lähden ripustamaan pyykkiä ja laittamaan seuraavan koneellisen hurisemaan, voisi myös katsoa tuliko noista kiharoita yhtään mitään. Huomenna on tulossa vieraita niin pitäisi jaksaa vielä siivotakin, on tämä arkeni kyllä yhtä hurjaa seikkailua...

tiistai 24. helmikuuta 2015

Vieläkin huonompaa

Täällä käy ihastuttavan paljon lukijoita, joskin kommenttien määrä pysyy edelleen nollassa. Mutta toisaalta kun on sosiaalipornon lähteeksi ryhtynyt, pitää se myös kestää.

Koska asiat eivät tietenkään ole vielä tarpeeksi huonosti, sain vielä kunnon räkätaudin vatsavaivoilla höystettynä. Sinällään tämä vielä menisi, mutta ulkoilutapa koiraa näin sairaana... Nyt jää Pampula huonolle hoidolle, ei voi enää mitään. Minulla ei vain ole voimia lenkkeihin... Käymme toki pikku "pihapyörähdyksen" useaan otteeseen päivässä, mutta lenkkinä sitä ei voi pitää mitenkään. Ja jooei, minulla ei todellakaan ole tässä kaupungissa ketään, joka voisi auttaa Pampulan ulkoilutuksessa. Huomenna on PAKKO päästä liikkeelle vaikka henki menisi! Eniten surettaa koiran puolesta, oma olo on tässä aika toissijaista... Tämä on juuri se tilanne, jota olen pelännyt tulevaksi niin kauan kuin olen yksin Pampulaa hoitanut! Yksinhuoltajan ja yksinhuollettavan osa on joskus kurja...

maanantai 23. helmikuuta 2015

Takaisin pohjalle

Se on nyt taas sellainen juttu, että pohjalle on palattu ja vieläpä rytinällä.

Vuokra nousee, asumistuki ei. Laskeskelin eilen tulevan kuukauden rahatilannetta ja se on kuulkaas niin, että konkurssi on nyt tosiasia. 106,75 euroa pitäisi riittää kokonaiseksi kuukaudeksi niin ruokaan, laskuihin kuin lemmikkeihin (en ole tainnut muistaa kertoa, että akvaariokin on viimein muuttanut tänne). Luottokorttivelkaa on niin paljon, etten selviä siitä enää mitenkään. Miten minä elän?!?! Miten tuolla rahalla maksaa edes laskut...?! Nyt on tilanne kyllä niin uskomattoman paska, että enää en jaksa enää mitään.


Näin kävi eilen. Se ON verta. MINÄ EN VAAN JAKSA!!! Jo pelkät raha-asiat tekevät minut hulluksi ja tässä kun on vielä kaikkea muutakin...!!! MIKSI tämä ei koskaan helpota...?